Aamu valkeni taas niin kovin mustana. Välillä tuntuu että koira on se ainut asia mikä tuo elämään iloa. Jos näin on, niin onko se niin vaarallista? Mun tulevaisuus on varmaan se, et oon mökkihöperö mummo sadan kissan ja 50 koiran kanssa.. No joo, ehkä vähän liiottelua. Mut erakko musta tulee ku en jaksa nähdä ketään tai tehdä mitään.

Kirjeenvaihdon olen aloittanut uudestaan, se on helppo ja mukava tapa kommunikoida ihmisten kanssa. Mä oon melkein aina harrastanu sitä, täs oli parin vuoden tauko välis mut nyt oon tosiaa taas alotellu vanhaa kunnon harrastusta. Tykkään tosi paljon kirjoittamisesta, itselle ja muille.

En varmaan ikinä pääse aloittamaan terapiaa kun aina sanotaan et pitää olla työkuntoinen ennenku sen voi alottaa. Siis kelan korvaaman, yksityisel mul ei tosiaan oo varaa, Kai siit jotain hyötyä olis vaikka mun on tosi vaikee luottaa ihmisiin, jostain syystä varsinki kaikkiin ns.auktoriteettihahmoihin. Ehkä tuo juontaa juurensa lapsuuden tapahtumiin, kuka tietää.

Syömiset ahdistaa paljon, ku on tullu joulun aikana ahdettua itseensä vaiks mitä paskaa. Uusi vuosi alkaa paastolla josta seuraa pidempiaikainen laihdutuskuuri. Tällä kertaa onnistun.

Okei, tästä tulee kunnon angstausblogi mut ei voi mitään. Vituttaa niin armottomasti. Koko elämä. Ja anteeks tuo kiroilu, mua ei oo kasvatettu kunnol.

Elämä olis helpompaa jos sitä ei olis. Oikeesti. Oon miettiny et miks mä oon kuudesta lapsesta ainut joka sekos. Jep, meit on 6. 2pikkusiskoa ja 3 pikkuveljeä. Nuorin on 14 ja mä siis 24. Välil pää sekoo näin ison poppoon kans, mut oon mä myöski ilonen et mul on monta sisarusta. Ainoostaan 2 nuorinta asuu kotona, mä käyn n.kerran kuus tääl ihan sen takia et mun koira on mun elämäntilanteen vuoksi äidillä hoidossa.  Tietty mä käyn äitiäki kattoon, meil on kuiteski aikas läheiset välit. Isän kans en sit ookkaan tekemisis käytännös ollenkaan. Se on viel hullumpi ku mä, vaikkei ikinä oo missään hoidossa ollukkaan. syytä olis kyllä ollu.. Mut mun vanhemmat on siis luojan kiitos eronnu, erosivat ku mä olin 12.

Mikä mun elämässä on hyvin.. No, se et mul on ihana perhe, ystäviä jotka kestää mua kaikesta huolimatta,ihana koira, ja oon noin fyysisesti terve. Pääs vaan vikaa..

Oon sinkku ja tuun varmaan olemaan sinkku seuraavat 10 vuotta ku oon niin sitoutumiskammonen. Viimesin suhde päätty lähinnä koska mä halusin sen lopettaa. En tiedä et miks mua alkaa aina jossain seurustelun vaihees ahdistaa niin paljo etten kestä ja laitan poikki. Jotenki se et toinen on niin lähel (henkisest) on musta ahdistavaa.

Ulkona sataa lunta. Tai ei sada, sitä pyryttää, tulee taivaan täydeltä. Tulin tuolt myrskystä koirien kans lenkilt.

Mun elämä on tiivistettynä taistelua syömisten kanssa, taistelua ylipääns sen kans et pidän itseni hengissä. Kun on niin etten elä itselleni, siksi että haluaisin elää. Elän siksi koska muut haluaa, en halua satuttaa mun läheisiä. Heidän takiaan oon olemassa.

Joulu on ihanaa aikaa joo, mut on se kyl samal hemmetin stressaavaa. Äiti vouhottaa ruokien kans, veljet sekoilee, sikot lähti eilen takas helsinkiin ja mä oon tääl viel ens sunnuntaihin asti äidin pyynnöst ku niin harvoin nähdään. Pääasias roikun netis, luen ja ulkoilutan koiria.

Vaikka eipä mul kotonakaan mikään ihmeellinen odota, kämppis joka tuli sinne eilen takas lomilta. Ollaan kumpiki mielenterveyskuntoutujia, sekasi päästämme siis.

On jotenki niin ahdistava ja turhautunu olo. Tekis mieli vetää pää täyteen mut ebn m'ä tääl voi, äiti toimittais mut jonnekki jos edes pisaran alkoholia otan. Okei,on siihe syynsä mut vituttaa silti. uutena vuotena saan kuulemma viiniä 2maistaa", jippijaijee. Niin oon uuden vuoden tääl siks ku mun koira pelkää raketteja, äiti oli viime vuonna sen kans kotona ni nyt on sit mun vuoro olla sen turvana ku raketit paukkuu. Huudan naapurin pojille et painukaa helvettiin niitten rakettejen kans ku ne idiootit räjäyttelee niit takapihal, ja asutaan siis rivitalos. Ja lipitän sitä viiniä. Hurja uusvuos mulla tiedossa, ei elämä.

Mut joo, eipä muuta.