Okei, tästä tulee kunnon angstausblogi mut ei voi mitään. Vituttaa niin armottomasti. Koko elämä. Ja anteeks tuo kiroilu, mua ei oo kasvatettu kunnol.

Elämä olis helpompaa jos sitä ei olis. Oikeesti. Oon miettiny et miks mä oon kuudesta lapsesta ainut joka sekos. Jep, meit on 6. 2pikkusiskoa ja 3 pikkuveljeä. Nuorin on 14 ja mä siis 24. Välil pää sekoo näin ison poppoon kans, mut oon mä myöski ilonen et mul on monta sisarusta. Ainoostaan 2 nuorinta asuu kotona, mä käyn n.kerran kuus tääl ihan sen takia et mun koira on mun elämäntilanteen vuoksi äidillä hoidossa.  Tietty mä käyn äitiäki kattoon, meil on kuiteski aikas läheiset välit. Isän kans en sit ookkaan tekemisis käytännös ollenkaan. Se on viel hullumpi ku mä, vaikkei ikinä oo missään hoidossa ollukkaan. syytä olis kyllä ollu.. Mut mun vanhemmat on siis luojan kiitos eronnu, erosivat ku mä olin 12.

Mikä mun elämässä on hyvin.. No, se et mul on ihana perhe, ystäviä jotka kestää mua kaikesta huolimatta,ihana koira, ja oon noin fyysisesti terve. Pääs vaan vikaa..

Oon sinkku ja tuun varmaan olemaan sinkku seuraavat 10 vuotta ku oon niin sitoutumiskammonen. Viimesin suhde päätty lähinnä koska mä halusin sen lopettaa. En tiedä et miks mua alkaa aina jossain seurustelun vaihees ahdistaa niin paljo etten kestä ja laitan poikki. Jotenki se et toinen on niin lähel (henkisest) on musta ahdistavaa.

Ulkona sataa lunta. Tai ei sada, sitä pyryttää, tulee taivaan täydeltä. Tulin tuolt myrskystä koirien kans lenkilt.

Mun elämä on tiivistettynä taistelua syömisten kanssa, taistelua ylipääns sen kans et pidän itseni hengissä. Kun on niin etten elä itselleni, siksi että haluaisin elää. Elän siksi koska muut haluaa, en halua satuttaa mun läheisiä. Heidän takiaan oon olemassa.